Essee kulttuurin tulevaisuudesta(kirjoittanut Virallinen valvoja):

Kulttuuri tienhaarassa: kontrolloitu niukkuus vaiko runsauden markkinat?


Uuden kuluttajan syntyminen


Moderni tehokkaan tietokoneen omistava ja laajakaistaliittymän vuokrannut musiikin kuluttaja on jotain aivan muuta kuin mitä yksikään musiikin kuluttaja – edes kaikkein vaurain ja etuoikeutetuin - saittoi edes kuvitella olevansa kaksikymmentä vuotta sitten. Tuhannen euron koneinvestointi ja muutaman kympin kuukaudessa maksava laajakaistaliittymä riittävät tekemään modernista kuluttajasta globaalin toimijan, joka pystyy levittämään kulttuuria tehokkaammin, nopeammin ja laajemmalle kuin mitä yksikään pieni tai keskisuuri tähän nimenomaiseen toimintaan erikoistunut kaupallinen yritys pystyi tekemään kaikilla resursseillaan kaksikymmentä vuotta sitten.

Mikä on saanut aikaan näin dramaattisen muutoksen kuluttajan asemassa ja toimintamahdollisuuksissa?

Lyhyt vastaus: musiikin ja videoiden digitalisoituminen, kotitietokoneet, Internet ja vertaisverkko-ohjelmat.

Kuinka voimakas toimija tämän päivän kuluttaja sitten oikein on kulttuurin jakajana ja levittäjänä? Katsotaan asiaa hieman numeroiden valossa.

Megabitti eli miljoona bittiä sekunnissa ulospäin lähtevää kaistanleveyttä on tyypillinen siirtonopeus tämän päivän laajakaista-asiakkaille Suomessa. Tämä nopeus tarkoittaa käytännössä kykyä toimittaa viisi korkealaatuista mp3-pakattua albumia tunnissa minne päin tahansa maailmaa pelkällä kiinteällä laajakaistamaksulla ja tietokoneen sähkönkulutuksen aiheuttamilla marginaalisilla kustannuksilla. Viisi albumia tunnissa tarkoittaa 120 albumia vuorokaudessa, 3.600 albumia kuukaudessa, 43.200 albumia vuodessa. Ja tämä on vasta alkua. Mm. ruotsalaisille ja japanilaisille kuluttajille on tarjolla jo kymmenen kertaa nopeampia optisia kuituja hyödyntäviä liittymiä, ja pian vastaavia nopeuksia on tarjolla Suomessakin. Nämä teknisessä mielessä eturivin kuluttajat pystyvät siis toimittamaan halutessaan maailmalle noin 400.000 musiikkialbumia tai noin 50.000 DivX-pakattua normaalimittaista elokuvaa vuodessa.

Kymmenien tai satojen tuhansien albumien valmistaminen, varastointi, pakkaaminen, postittaminen ja edelleenjakelu jälleenmyyjille vaati kahdenkymmenen vuoden takaiselta kaupalliselta toimijalta merkittäviä määriä rahaa, henkilöstöä, toimitiloja ja logistiikan hallintaa. Vastaavan kulttuurityön tekemiseksi modernin kuluttajan ei tarvitse kuitenkaan uhrata kuin pienen pieni osa ajastaan ja energiastaan. Riittää, että hän käynnistää sopivan vertaisverkko-ohjelman, ilmoittaa ohjelmalle mitä tiedostoja hän haluaa jakaa maailmalle ja tarkastaa silloin tällöin, että jakelulaitos pyörii niin kuin pitääkin ja että kytkennät ovat kunnossa. Kaikki tarvittava tekniikka ja toimitilat mahtuvat alle neliömetrin alalle kirjoituspöydän päälle ja sen viereen ja vaativat minimaalisen määrän huoltoa ja ylläpitoa.

Entä millaisia dramaattisia rakenteellisia uudistuksia nämä uudet teknologiat ovat saaneet aikaan musiikin kaupallisten tuottajien ja jakelijoiden piirissä? Mitä uusia innovatiivisia audiovisuaalisia tuotteita ja palveluja he ovat tuoneet markkinoille uuden tekniikan inspiroimina?

Lyhyt vastaus: eivät juuri mitään.

Musiikin kaupalliset tuottajat elävät – tai yrittävät elää - edelleen kahdenkymmenen vuoden takaisessa maailmassa. He myyvät edelleen samoja vanhoja tuotteita – CD-levyjä – suunnilleen samoilla hinnoilla kuin ennenkin, huolimatta siitä, että kuluttaja pystyy tänä päivänä omalla tietokoneellaan valmistamaan äänenlaadultaan aivan yhtä hyviä CDR-levyjä kahdeskymmenesosalla vastaavan kaupallisen tuotteen hinnasta. Ja kaiken kukkuraksi he ovat alkaneet viime aikoina myymään normaalihintaan standardista CD-levystä poikkeavia, käytettävyydeltään tarkoituksellisesti huononnettuja DRM-'suojattuja' levyjä. Heidän keskeinen tavoitteensa näyttäisi olevan kääntää teknisen kehityksen kelloa taaksepäin niin, että nopeaan tahtiin aktiiviseksi globaaliksi toimijaksi muuttunut musiikin kuluttaja olisi jälleen pakotettu muuttumaan passiiviseksi, teknisesti kyvyttömäksi ja paikkaan sidotuksi kuluttajaksi, joka ostaa sitä mitä tarjotaan niillä hinnoilla mitä pyydetään – koska ei muutakaan teknisesti rampautettuna voi eikä lain kieltämänä saa tehdä.

Uuden, teollisen tason tallennus- ja kommunikointiresursseilla varustetun kuluttajan syntyminen on niin perinpohjainen olosuhteiden muutos, että se yksin vaatisi kulttuurin jakelun pelisääntöjen täydellistä uudelleenarviointia. Jos me kansalaiset ja kuluttajat pystymme tänä päivänä organisoimaan kulttuurin jakelun tehokkaasti ja edullisesti keskenämme ja vapaaehtoisvoimin, ilman mitään julkisia investointeja tai verovaroista maksettavia juoksevia kuluja, miksi emme tekisi juuri niin? Miksi tuhlata luonnonvaroja ja rahaa kalliiseen ja vanhanaikaiseen aineelliseen jakeluketjuun ja sen monille välikäsille, kun uusi, luontoystävällinen ja huippuedullinen aineeton jakeluketju on jo kehitetty ja toimivaksi todettu?

Uuden studion syntyminen

Jos uusi tieto- ja viestintätekniikka on muuttanut musiikin kuluttajan aseman täydellisesti kahden vuosikymmenen aikana, on se samassa ajassa saanut aikaan vähintään yhtä mullistavan muutoksen musiikin tuotantotekniikassa ja -mahdollisuuksissa.

Korkealaatuisten äänitteiden tuottaminen vaati vielä 1980-luvulla studioilta tyypillisesti satojen tuhansien eurojen arvoisia sijoituksia lukuisiin erilaisiin äänityksessä ja tuotannossa tarvittaviin laitteisiin – äänipöytiin, moniraitanauhureihin, efektilaitteisiin jne. – sekä laajoihin toimitiloihin, joihin kaikki nuo kalliit laitteet voitiin mahduttaa ja asentaa. Tällaisten mutkikkaiden teknisten kokonaisuuksien suunnittelu ja rakentaminen oli niin vaativaa, että siihen tarvittiin kalliiden ammattilaisten apua, ja vastaavasti laitteistojen huolto oli pakko jättää alan ammattilaisten tehtäväksi. Ajatus siitä, että yksittäinen muusikko olisi rakentanut itselleen ammattitason studion päästäkseen tekemään omaa musiikkiaan parhaalla mahdollisella äänenlaadulla, oli puhdasta utopiaa. Kyseessä oli niin vakava tekninen ja taloudellinen haaste, että siihen tarvittiin yrityksen perustamista ja sen mukaisia investointeja sekä henkilöstöresursseja.

Mutta kotitietokoneet ovat muuttaneet tämänkin alueen tilanteen täysin. Koneiden suorituskyvyn ja tallennuskapasiteetin kasvu on ollut kahdessa vuosikymmenessä niin huikeaa, että kaikki se äänen tallennus ja prosessointi, johon aiemmin tarvittiin kymmeniä kalliita äänitarkkaamon erillislaitteita mutkikkaine keskinäisine johdotuksineen ja kytkentöineen, voidaan nyt tehdä yhden ainoan henkilökohtaisen tietokoneen sisällä puhtaasti ohjelmallisesti, bittien käsittelynä. Kymmenien kuutiometrien äänitarkkaamo on käytännössä kutistunut kymmenien kuutiosenttimetrien mikropiireiksi ja kovalevytilaksi. Ja asentamalla studionsa kannettavaan tietokoneeseen taiteilija voi vieläpä kirjaimellisesti ottaa sen kainaloonsa ja kantaa sen mukanaan minne haluaa.

Samalla kun tietokoneiden suorituskyky ja kapasiteetti ovat kasvaneet, niiden hinnat ovat kuitenkin pysyneet ennallaan tai jopa laskeneet. Niinpä huippuluokan äänen tuottaminen kotikeinoin on tullut todelliseksi tekniseksi ja taloudelliseksi mahdollisuudeksi jo sadoille tuhansille muusikoille ympäri maailman. Muutamalla tuhannella eurolla on mahdollista hankkia moderni, 24 bitin äänikortilla varustettu tietokone, hyvät kuulokkeet, hyvät tarkkailukaiuttimet ja hyvä mikrofoni esivahvistimineen – peruskokoonpano, jolla luova muusikko voi tuottaa kotinsa rauhassa aivan yhtä hyvää jos ei parempaa ääntä kuin mitä oli mahdollista saada aikaan miljoonan euron ammattistudiossa 1980-luvulla. Tarvittava laitteistokokonaisuus on niin yksinkertainen, ettei sen kokoonpanossa tarvita lainkaan kallista ammattiapua; muusikko osaa itse hyvin kytkeä muutaman tarvittavan kaapelin oikeisiin liittimiinsä.

Hyvin varustelluilla ja palkattujen ammattilaisten miehittämillä kaupallisilla äänitysstudioilla on toki edelleen oma paikkansa erilaisten kaupallisten tilaustöiden tekijöinä, mutta itse luovan musiikkituotannon kannalta ne eivät ole enää kriittinen resurssi – ilmankin tultaisiin jo toimeen. Yksityisten tuotantojärjestelmien vaikutus näkyy jo tänä päivänä hyvin ns. netlabeleiden toiminnassa. Näitä ei-kaupalliselta pohjalta toimivia ja Internetin kautta julkaisujaan levyttäviä virtuaalisia levymerkkejä on syntynyt muutamassa vuodessa jo tuhatkunta kappaletta, ja uusia albumeita virtaa niiden kautta maailmalle käytännössä päivittäin. Lisäksi monet omaehtoisesti toimivat artistit julkaisevat musiikkiaan itsenäisinä toimijoina erilaisten ilmaisten jakelukanavien kautta.

Yksityisessä äänitetuotannossa tarvittavien laitteiden edullisuus ja yleistyminen ei tietenkään vielä merkitse sitä, että tuotannon eri vaiheissa tarvittava ammattitaito olisi levinnyt samassa mittakaavassa. Erilaisten äänittämiseen, miksaamiseen ja tuottamiseen liittyvien taitojen opiskelu vie vuosia, ja ohjelmistopohjaisen studion tehokas käyttö edellyttää myös hyviä yleisiä tietokoneen käsittelytaitoja. Mutta perusta laajamittaiselle yksityiselle äänitetuotannolle on selkeästi luotu, ja tarvittavat taidot ovat nopeasti leviämässä kokeneempien tekijöiden jakaessa informaatiota aloittelijoille sekä julkisten että yksityisten kanavien kautta Internetissä ja kädestä pitäen erilaisissa kotistudioissa.

Niukkuuden ja runsauden markkinat

Tuotanto- ja jakeluteknologian puolesta olosuhteet ovat valmiit todelliselle runsauden ja monipuolisuuden ajalle kulttuurissa. Kuluttajat voivat organisoida omin voimin tehokkaan globaalin kulttuurin jakeluverkoston, ja kasvava joukko luovia taiteilijoita voi vaivattomasti liittyä osaksi tätä verkostoa ja saattaa työnsä koko maailman ulottuville käytännössä ilman jakelukustannuksia ja välittömästi niiden valmistuttua. Sosiaaliset edellytykset uudelle runsauden ajalle ovat myös selkeästi olemassa, erityisesti kuluttajien puolella, koska huomattavat osat verkottuneiden sivistysvaltioiden kansalaisista ovat hyvin innostuneita vertaisverkkoteknologiasta ja harrastavat globaalia kulttuurinvaihtoa jo nyt aktiivisesti huolimatta siitä, että se on vanhan mediateollisuuden toimesta onnistuttu kriminalisoimaan ja on siten jossain määrin riskialtista toimintaa.

Tässä uudessa tilanteessa meillä on yhteiskuntina ja valtioina valittavanamme kaksi hyvin erilaista kulttuurin tulevaisuutta, jotka pohjautuvat kahteen toisilleen täysin vastakkaiseen ekonomiseen malliin. Perinteistä mallia voisi kutsua niukkuuden ekonomiaksi, ja uutta, vaihtoehtoista mallia voisi kutsua runsauden ekonomiaksi.

Niukkuuden ekonomia tarkoittaa sitä, että erilaisia kulttuurituotteita on tarjolla hyvin rajoitettu, lähinnä muutamien markkinoita hallitsevien suurten toimijoiden päättämä valikoima, ja että kutakin tuotetta on saatavilla vain rajoitettu määrä tietyistä valtuutetuista jakelupisteistä tuotteen valmistajan tai jakelijan määräämään hintaan. Yhteisön luovasta kapasiteetista on kulttuurin julkisessa tuotantoprosessissa käytössä vain hyvin pieni, kaupallisilla kriteereillä valittu osa, ja kulttuurituotteiden kallis yksikköhinta sallii kulttuurin suurkulutuksen käytännössä vain hyvin varakkaille henkilöille.

Runsauden ekonomia tarkoitta ensinnäkin sitä, että markkinoilla on tarjolla laaja ja sisällöllisesti rikas valikoima erilaisia kulttuurituotteita suurelta joukolta eri lähtökohdista toimivia tuottajia, ja toisaalta sitä, että mitä tahansa tuotetta on saatavana käytännössä rajaton määrä kysynnän niin vaatiessa, jolloin niukkuuden efektit eivät pääse nostamaan tuotteiden hintaa edes suosituimpien tuotteiden osalta. Runsauden ekonomiassa yhteisön luova kapasiteetti on maksimaallisesti kulttuurituotannon käytössä, koska sekä kaupalliset että ei-kaupalliset artistit voivat saada työnsä samalla tavoin globaaliin jakeluun. Tuotteet ovat käytännössä niin edullisia, ettei niiden hankkiminen tule kalliiksi edes kulttuurin suurkuluttajalle.

Runsauden ekonomia ei tarkoita rahatonta ekonomiaa. Kummassakin mallissa voi liikkua esimerkiksi sama määrä kuluttajien rahaa, jolloin periaatteessa sama määrä ammattilaisia voi saada elantonsa kummastakin systeemistä. Mutta runsauden ekonomian mallissa kuluttaja saa samalla kulttuuriin käytetyllä rahamäärällä huikeasti suuremman määrän vastinetta rahalleen. Niukkuuden ekonomiassa hänen kaksikymmentä euroaan voi riittää yhden CD-levyn ostamiseen tuhannen levyn myyntivalikoimaa ylläpitävästä paikallisesta levykaupasta; runsauden ekonomiassa se voi riittää tuhannen albumin lataamiseen sadan tuhannen albumin valikoimaa ylläpitävästä globaalista vertaisverkosta.

Runsauden ekonomia ei sinänsä mitenkään takaa sitä, että julkaisevien taiteilijoiden olisi helppo löytää juuri heidän taiteelleen vastaanottavaisin kuulijaryhmä. Etenkin ensi alkuun, tarjonnan lisääntyessä massiivisesti ja eri taiteilijoiden kilpaillessa maailmanlaajuisesti kuluttajien kiinnostuksesta, tilanne voi olla artistin kannalta varsin haastava. Siinä, missä niukkuuden mallissa suuret kaupalliset toimijat saattoivat promootiorahallaan taata tietyn määrän julkista huomiota muutamalle onnekkaalle valitulle artistille (ja samalla taata, ettei kukaan muu tuota huomiota saa), runsauden mallissa tilanne on paljon avoimempi ja tasa-arvoisempi taiteilijoiden kannalta, ja on sekä taiteilijoiden että kuluttajien yhteinen etu löytää uusia, toimivia mekanismeja sopivien taiteilijoiden saattamiseksi yhteen sopivien kuulijoiden kanssa. Erilaiset sosiaalisen verkottumisen teknologiat tulevat todennäköisesti tarjoamaan parhaat ratkaisut tähän haasteeseen lähitulevaisuudessa – esimerkiksi LastFM-palvelussa käyttäjät voivat jo nyt löytää helposti uusia kiinnostavia artisteja toisten samanhenkisten käyttäjien mieltymysten perusteella.

Kulttuurin privatisointi

Taide on merkityksellisintä ja potentiaalisinta ympäröivän kulttuurin kannalta juuri siinä ajassa, jonka ilmapiiristä, vaikutteista ja kontekstista se on syntynyt ja jonka kuulijoille, näkijöille ja lukijoille se on kohdistettu ja julkaistu. Sama pätee tieteelliseen tietoon ja muuhun kulttuuri-informaatioon. Sadan vuoden takaisella ääni- ja kuva-aineistolla on toki historiallista kuriositeettiarvoa, mutta tässä päivässä elävän ja tämän päivän todellisuutta peilaavan taiteilijan töiden raaka-aineena se on sekä tekniseltä laadultaan että käytettävyydeltään museotavaraa.

Elävän ja aikaansa seuraavan kulttuurin kannalta ylivoimaisesti kiinnostavinta ja hedelmällisintä raaka-ainetta on tietenkin tuorein mahdollinen materiaali. Juuri sitä taiteilijoiden pitäisi voida referoida, lainata ja muokata vapaasti omissa töissään, niin että tämän ajan kulttuuri voisi rikastuttaa ja inspiroida esille uutta tämän ajan kulttuuria. Tällä terveellä ja luonnollisella tavalla on kulttuuri toiminut ja kehittynyt aina viime vuosikymmeniin saakka. Sen jälkeen on tapahtunut nopea, valtavin lobbaus- ja lahjontaponnistuksin aikaansaatu kulttuurin yksityistäminen eli privatisointi. Tämän prosessin tunnusmerkkejä ovat tekijänoikeuksien suoja-aikojen toistuvat pidentämiset, tekijänoikeuksien keskittyminen yhä suuremmiksi 'salkuiksi' mediayritysten käsiin sekä niiden yhä aggressiivisempi suojeleminen sekä juristien että erilaisten teknisten suojakeinojen avulla.

Tämän päivän tekijänoikeuslait ja niiden synnyttämät kulttuurin tekemisen olosuhteet ovat irvikuva siitä, mitä ne voisivat ja mitä niiden pitäisi olla taiteilijoiden ja muiden kulttuurin tekijöiden kannalta Internetin ja henkilökohtaisten tietokoneiden aikakaudella. Vaikka moderni tieto- ja kommunikaatiotekniikka sallisivat taiteilijoiden kerätä ääntä, kuvaa ja tekstiä lähes rajattomia määriä koko planeetan kulttuurivarannoista omien töidensä raaka-aineeksi, he eivät käytännössä uskalla tehdä niin. Miksi? Siksi, että lähes kaikki moderni ääni-, kuva- ja tekstimateriaali on lakannut olemasta ajassa elävää ja liikkuvaa kulttuuria ja muuttunut kauppatavaraksi, jonka joku yritys jo 'omistaa'. Valokuvaajien on jo varottava kuvaamasta mielivaltaisia kohteita kaupungeissa ja muissa julkisissa miljöissä, koska jonkin rakennuksen tai julkisesti esillä olevan taideteoksen tekijänoikeuksien omistaja voisi syyttää heitä materiaalin luvattomasta käytöstä ja vaatia siitä jälkikäteen korvauksia. Ja niin edelleen.

Olemme siis jo tulleet tilanteeseen, jossa tekijänoikeuslaieilla on luotu uuden kulttuurin luomisen ylle ahdistava ja tukahduttava pelon ilmapiiri. Yhä kasvava osa meitä ympäröivästä julkisesta aistittavasta ympäristöstä on taiteilijoille 'kiellettyä aluetta', jonka käyttämisestä uuden luovan taiteen raaka-aineena ja edelleen levittämisestä taiteen kuluttajille voi taiteilijaa uhata henkilökohtainen taloudellinen katastrofi tai pahimmassa tapauksessa jopa vankeustuomio.

Voiko kulttuurin käyttöä ja levittämistä säätelevä lainsäädäntö olla enää tätä vihamielisempi kulttuuria kohtaan?

On irvokkuuden huippu, että tällaista lainsäädäntöä perustellaan lainsäätäjille ja kansalaisille sillä, että se muka kannustaisi taiteilijoita taiteen tekemiseen, kun se todellisuudessa estää heitä käyttämästä omissa teoksissaan vapaasti muuta kuin antiikkista ääni- ja kuvamateriaalia. Kokonaisia uuden teknologian mahdollistamia taiteellisia tyylisuuntia jää kehittymättä tai joutuu kehittymään absurdissa laittomuuden tilassa siksi, että muusikot, kuva- ja videotaiteilijat eivät voi poimia juuri tämän ajan ääniä ja kuvia ja asettaa niitä uusiin kiinnostaviin ja oivaltaviin näkökulmiin ja asiayhteyksiin omissa uusissa teoksissaan. Tilannetta voisi hyvin verrata Natsi-Saksaan, jossa uusia kulttuurin tuulia edustaneet jazz-musiikki ja avantgardistinen taide olivat taiteilijoilta ankarien sanktioiden uhalla kiellettyjä kulttuurin alueita. Kun yhteiskunnan valtakoneisto valjastetaan ylläpitämään kiellettyjä luovan taiteen alueita millä tahansa tekosyyllä, jotain on jo pahasti vialla, ja hälytyskellojen pitäisi soida ja lujaa.

Mitä tulee kulttuurin tiedolliseen puoleen, on todellinen karhunpalvelus koko sivilisaatiolle, että tämän päivän dokumentaristit eivät voi vapaasti kerätä ja käyttää materiaalia niistä nimenomaisista tietolähteistä – tuhansilta TV- ja radiokanavilta - jotka olisivat olennaisen merkittäviä juuri tämän ajan tapahtumien dokumentoimiseksi ja analysoimiseksi. Privatisoidun tiedon aikakausi uhkaa jäädä historiaan ajanjaksona, jolta puuttuvat terävät, objektiiviset ja eri lähdemateriaaleja vapaasti yhdistelevät aikalaisdokumentit. Kaupalliset mediafirmat tuottavat vain dokumentteja, joiden lähtökohtana ei ole ollut kriittinen tiedon levittäminen vaan sellaiset tekijät kuin massojen keskivertomaun viihteellinen miellyttäminen, TV-kanavien ohjelmapaikkojen täyttäminen ja materiaalin tuotteistaminen kaupalliseen levitykseen soveltuviksi paketeiksi. Ja silti nämäkin dokumentit tulevat kärsimään vakavista rajoituksista lähdemateriaalinsa laajuuden suhteen, sillä privatisoitu kulttuuri on niin kallista ja niin monille eri omistajatahoille pirstoutunutta, että edes kaupalliset toimijat eivät pysty käyttämään sitä kuin hyvin rajoitetusti tuotantobudjettiensa puitteissa.

Vaikka tekijänoikeuslakeja myöhemmin muutettaisiinkin kulttuurille ystävällisemmiksi, se ei enää voi pelastaa tilannetta tekemättä jääneiden aikalaisdokumenttien suhteen. Jälkikäteen vapautetusta ja mahdollisesti säilyneestä materiaalista koostetut historiikit ovat tietenkin jotain aivan muuta kuin elävien aikalaisten tuoreista havainnoista ja kontekstin tajusta kumpuavat katsaukset ja analyysit, jotka voisivat vaikuttaa kulttuuriin jo omassa ajassaan.

Suuri Illuusio ja sen ylläpitäjät

Se, että kulttuurin kaupallisilla tuottajilla ja jakelijoilla olisi jokin luonnollinen oikeus 'omistaa' osa kulttuurista, ja että tällaisesta omistajuudesta olisi vieläpä jotain hyötyä itse kulttuurille ja yhteiskunnalle, on aikamme Suuri Illuusio, joka ei mitenkään kestä kriittistä järkiperäistä tarkastelua.

Tämän illuusion perustana on 'aineettoman omaisuuden' epämääräinen käsite, jota käytetään hämäävän assosiaation luomiseksi aineelliseen, reaaliseen omaisuuteen. Koska suuri enemmistö modernien länsimaiden kansalaisista on sisäistänyt arvomaailmaansa tarpeen kunnioittaa ja suojella yksityistä reaaliomaisuutta myös lakien voimalla, mediayritykset ja muut kulttuurin privatisoinnista hyötyvät tahot yrittävät kaikin keinoin saada aineettoman omaisuuden näyttämään ja tuntumaan reaaliomaisuudelta. Mutta koska kyseessä on kaksi perusluonteeltaan ja ominaisuuksiltaan täysin erilaista asiaa, ei tämän assosiaation järkiperäinen puolustaminen ole mahdollista. Siksi sitä puolustetaan käytännössä valheellisella, tunteisiin vetoavalla propagandalla. Mediayritykset määrittelevät esimerkiksi kansalaisten kesken tapahtuvan kulttuurin jakamisen 'piratismiksi', vaikka sillä ei ole mitään tekemistä merirosvouden, ryöstämisen tai varastamisen kanssa.

Koska kyseessä on pelkkä propaganda, suuren illuusion vaalijat haluavat yli kaiken välttää laajaa, kriittistä ja järkiperäistä kansalaiskeskustelua tekijänoikeuksista. Sillä myös tavallisen kansalaisen on lyhyen informoinnin perusteella helppo nähdä, että kulttuurin privatisoinnista on todellisuudessa pelkkiä haittavaikutuksia kulttuurille, lähes kaikille sen tekijöistä ja käytännössä kaikille sen kuluttajista. Ainoat hyötyjät ovat se äärimmäisen pieni väestönosa, joka pääsee rahastamaan kansalaisia ja kuluttajia 'omistamallaan' kulttuurilla. Samasta syystä privatisoinnin puolustajat tekevät kaikkensa, jotta privatisointia edistävät lait voitaisiin säätää vähin äänin 'keittiön kautta' – lainsäätäjiä lobbaamalla ja lahjomalla sekä toimimalla yhteistyössä asialle myötämielisten taiteilijoita 'edustavien' tekijänoikeusjärjestöjen kanssa. Kansainvälisessä lobbauksessa käytetään hyväksi myös sellaisia hämäriä, näennäisen positiiviselta kuulostavia käsitteitä kuten lainsäädännön 'harmonisoiminen', mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että heti kun jossain maassa tai jollain alueella saadaan ajettua lävitse entistä ankarampia tekijänoikeuslakeja, harmonisoinnin nimissä vaaditaan yhtä ankaria lakeja kaikille muillekin alueille.

Kun tavalliset kansalaiset lopulta ymmärtävät, että aineeton eli henkinen omaisuus – ideat, tieteelliset oivallukset, esteettiset luomukset, tieto ja informaatio – ovat sitä hyödyllisempiä koko yhteiskunnalle, mitä laajemmin ne pääsevät leviämään kaikkien niistä kiinnostuneiden ulottuville, putoaa mediateollisuuden ja muiden kulttuurin yksityistäjien propagandalta pohja pois, ja suuri illuusio haihtuu savuna ilmaan. Näin on käynyt jo Ruotsissa, jossa tekijänoikeuksista kiinnostuneet kansalaisaktivistit ovat onnistuneet murtamaan sikäläisten kulttuurin privatisoijien propagandistisen ylivallan ja tehneet tekijänoikeuksista aidon poliittisen kysymyksen, johon kansalaiset voivat demokraattisesti vaikuttaa. Ruotsin aktivistien esimerkki on leviämässä myös muihin Euroopan maihin, joten tilanne on tässä suhteessa valoisampi kuin mitä se oli vielä muutama vuosi sitten, jolloin mediateollisuuden lobbarit ohjasivat julkista keskustelua Euroopassa täysin halunsa mukaan.

Uusi Aleksandrian kirjasto

Sivistyneet yhteiskunnat ovat käyttäneet paljon aikaa ja rahaa rakentaakseen ja ylläpitääkseen kirjastoja, jotka ovat tuoneet kulttuurin kaikkien kansanosien ulottuville ja sitä kautta auttaneet näitä yhteiskuntia kehittymään entisestään koko väestön henkisen kapasiteetin jalostumisen ja aktivoitumisen myötä. Kirjastolaitos ja sivistystyö ovat asioita, joista suuren illuusion propagandistit vaikenevat systemaattisesti. Mieluiten he näkisivät koko kirjastolaitoksen katoavan pikkuhiljaa olemattomiin, koska se on kiusallinen ja konkreettinen muistutus ajasta, jolloin kulttuuri nähtiin vielä niin arvokkaana yhteisen hyvän lähteenä, että kaikkien oli päästävä siitä nauttimaan tulotasosta riippumatta.

Kulttuurin privatisoijilla on ollut viimeisten kuuden vuoden aikana lisäksi aivan erityinen syy vaieta kirjastolaitoksen hyödystä ja ansioista kulttuurille. Tämä syy on tietenkin aiemmin mainittu vertaisverkkoteknologia, joka teki kansainvälisen läpimurtonsa vuonna 2000 Shawn Fanningin ideoiman Napsterin muodossa. Vertaisverkot ovat kuin luotuja modernien digitaalisten kirjastojen rakentamiseen ja pyörittämiseen kansalaisvoimin. Vain kulttuurille vihamieliset tekijänoikeuslait ja niiden varjolla tapahtuva vertaisverkkokäyttäjien vainoaminen jarruttavat enää tällaisten kirjastojen syntymistä; kaikki tekniset ja sosiaaliset edellytykset niiden synnylle ovat jo olemassa.

Historiasta löytyy hyvä esimerkki siitä, kuinka yhteisen hyvän asettaminen yksityisten etujen edelle kulttuurin alueella voi johtaa loistavan kulttuurilaitoksen syntymiseen ja kehittymiseen. Kyseessä on legendaarinen Aleksandrian Kuninkaallinen Kirjasto. Sikäläiset 'tekijänoikeuslait' olivat kutakuinkin täydellinen vastakohta niille laeille, joita me joudumme tänä päivänä sietämään. Kaikki Aleksandriaan saapuvat vierailijat olivat kuningas Ptolemaios III:n määräyksestä velvoitettuja luovuttamaan mahdollisesti hallussaan ollevat alkuperäisteokset kaupungin viranomaisille, jotka antoivat teokset edelleen kaupungin palveluksessa työskentelevien ammattimaisten kopioijien kopioitaviksi. Matkaaja sai kustakin omistamastaan teoksesta korvaukseksi nopeasti ja ammattimaisesti tehdyn kopion, kun taas itse alkuperäisteokset siirtyivät osaksi kaupungin kirjaston arvokkaita kokoelmia. Näin syntyi historian kuuluisin kirjasto – ei kulttuuria privatisoimalla vaan siirtämällä sitä päättäväisesti yksityisestä omistuksesta julkiseen omistukseen, hyödyttämään koko yhteisön kulttuuritarpeita.

Vertaisverkkojen avulla on mahdollisuus luoda lyhyessä ajassa digitoidun kulttuurin maailmankirjasto, jonka valikoimien rinnalla itse legendaarinen Aleksandrian kirjastokin kalpenee. Ja koska tämä uusi kulttuurilaitos tulee olemaan hajautettu ympäri planeetan ja koska kaikki sen tärkeät teokset tulevat olemaan tuhansina kopioina tuhansien eri yksilöiden hallussa, monille eri digitaalisille medioille varmennettuina, meidän ei tarvitse pelätä, että mikään tulipalo, terrori-isku tai luonnonkatastrofi voisi tuhota sen; että jonkin mediayrityksen konkurssi jättäisi teoksia epämääräiseen tekijänoikeuksien limbotilaan tai kadottaisi niitä kokonaan puuttuvien DRM-avaimien vuoksi; tai että mikään kulttuuria tai sananvapautta vihaava diktaattori tai hallitus voisi tukahduttaa tai sensuroida sen globaalia toimintaa tai hävittää osia sen kokoelmista.


Tämä essee on julkaistu Public Domainiin. Voit lainata ja käyttää sitä täysin vapaasti.